Maksoipa mies kovan hinnan Jukurista – tuumasi eräs. Aivan liikaa minusta, vaikka hyvä hevonen onkin. 

Poika kuunteli kyläläisten puheita ja meni kysymään äidiltään: ”Äiti. Kyläläiset puhuvat meidän uudesta hevosesta. Tekikö isä hyvät vai huonot kaupat ostaessaan Jukurin?” 

”Olinhan minä. Molemmat olivat tyytyväisiä isä ja mies. Kättelivät ja taputtelivat olalle toisiaan tyytyväisinä.” Tuumaili poika.

Vanha hevosmies oli laitumella Jukurin luona. Se silitteli Jukurin kiiltävää karvaa. Taputteli hevosta lempeästi ja näytti puhelevan hevoselle. Mies tarttui Jukurin harjaksiin ja itki sitä vasten. Poika jähmettyi paikoilleen katsomaan näkyä. Se kosketti häntä merkillisellä tavalla.

Naapuri tuumi, että lepsu ja pelkuri mies, kun ei hätistä entistä omistajaa matkoihinsa ja omalla hevosellaan ratsasta.

Poika päätti kysyä äidiltä asiasta, miksi isä ei ratsastanut Jukurilla ja mistä syystä mies vain kävi Jukurin harjaksia vasten itkemässä. 

Äiti kertoi, että Jukurin synnytys oli ollut vaikea ja sen emo menehtynyt synnytyksessä. Jukuri oli ollut vaikea hoitaa ja pitää terveenä. Mies oli valvonut sen vierellä ja hoitanut sitä niin kuin äiti lastaan. Siksi juuri se oli jäänyt miehen viimeiseksi ja kaikkein rakkaimmaksi hevoseksi. 

”Minä tiedän”, sanoi poika. Olen itse nähnyt että Jukuri on hänelle hirveän rakas. On hyvä, ettei isä ratsasta sillä.

”Ei äiti!” parahti poika. Sinun pitää estää häntä.” Jos isä vie Jukurin niin vanhan miehen sydän murtuu. Hän rakastaa sitä niin paljon.”

”Ei poika-kulta” lausui äiti pojalleen lempeästi. ”En estä isääsi. Kyllä Jukuri on meille kaikille rakas. Ei isäsi ratsasta Jukurilla siksi, että hänellä on siihen oikeus ja omistaa sen. Isäsi ratsastaa Jukurilla siksi, että hän on kuninkaan sotilas ja Jukuri kantaa hänet taisteluun. Se on hänen velvollisuutensa. Meidän velvollisuutemme on tukea toisiamme ja kantaa rukouksin kuninkaan joukkoja ja vanhaa miestä, ettei hänkään jäisi yksin ikävöimään.”