Sivun toiminnot
Perusturva AD 2010
Kirjoittanut Sami Marte
—
kirjoitettu: perjantai 01. tammikuuta 2010, 00.50
—
viimeisin muutos:
perjantai 01. tammikuuta 2010, 00.50
ajatuksia vuodenvaihteen paukkeessa
Vuosi vaihtuu ja melkein kerkesin jo iloita siitä, että nyt parhaillaan paukkuvien rakettien pauke on se ainoa pauke, mitä julkisilla paikoilla tänä vuona kuullaan. Mutta Suvelan mies päätti toisin. Sellon ammuskelua ei tekijän ja hänen motiiviensa puolesta voine verrata viime vuosien kouluammuskeluihin, mutta ”suomalaisten perusturvallisuutta” tämäkin järkyttää ja tietysti uhrien lähiomaisille ja työkavereille asia on niin kauhea ja järkyttävä kuin odottamaton väkivaltainen kuolema vain voi olla.
Nyt kun mediassa taas vatvotaan aselaista, julkisten paikkojen turvallisuudesta ja maahanmuuttopolitiikasta, etsitään varmaan myös syytä ja yhteistä nimittäjää sille, miksi meillä täällä Suomessa taas ammuskellaan ja tapetaan. Nyt ei voida onneksi syyttää koululaitosta, mutta ehkäpä yhteisöllisyys – tai sen puuttuminen – tulevat taas puheeksi.
Jos meillä tässä tuhansien murheellisten laulujen suomalaisessa kulttuurissa on jotain, joka erityisesti antaa mahdollisuuden tällaiselle väkivallan ilmenemismuodolle, se on mielestäni sydänten kylmyys ja yhteisöllisyyden puute. Toimiva ja rakastava perhe on se ydinyhteisö, josta kaikki lähtee. Se rakkaus ja lämpö, joka perheen sisällä virtaa, ohjaa myös perheenjäsenten tekemisiä ja elämää kodin ulkopuolella ja muissa yhteisöissä. Ne arvot, jotka kotona tahdotaan sisäistää ja siirtää perintönä eteenpäin, antavat tukea ja turvaa kodin ulkopuolisessa elämässä.
Kodin ulkopuolinen yhteisöllisyys on mielestäni aina vähemmän sitovaa, heikompaa ja kausiluonteista. Mutta näissäkin yhteisöissä, kaveripiirissä, koulussa, naapurustossa, työkuvioissa, rakkauden tulisi virrata. Meidän tulisi huomata toisemme. Ei vain hiljaisesti kunnioittaa tai olla sinänsä suvaitsevia, vaan tehdä pieniä mutta näkyviä ja kuuluvia lähimmäisenrakkauden tekoja toisillemme. Pitäisi moikata kohdatessa. Pitäisi hymyillä. Pitäisi kysyä mitä kuuluu. Pitäisi huomata yksinäinen ja antaa hänen ymmärtää, että hän ei ole ihan yksin.
Jumalan luomina ja lunastamina olemme kaikki arvokkaita, olemme kaikki yhtä, Hänen perheensä jäseniä. Vaikka toinen meistä ei tahtoisi tätä perheyhteyttä tunnustaa ja ottaa vastaan, me emme saa kääntää selkäämme hänelle tai sulkea häntä ulkopuolelle. Hän on lähimmäisemme ja meidän kuuluu osoittaa hänelle laupeutta.
Eikä meidän myöskään tarvitse pelätä. Ei häntä, eikä mitään muutakaan tässä maailmassa. Sillä vaikka meidän rakkautemme järkkyisi ja rohkeutemme horjuisi, Jumalan rakkaus sinuun, minuun ja häneen ei järky, eikä Hänen rauhanliittonsa horju. Mikään ei voi erottaa meitä tästä rakkaudesta, ei kuolema, ei pimeys, ei pelko, ei väkivalta.
Turvataan siis Herraan Hänen vuotenaan 2010 ja huomataan toisemme!
Tuon allekirjoitan
Seurakunta pitäisi olla toisenlainen, mutta onko se? Seurakunta on Kristuksen ruumis ja me olemme toinen toistemme jäseniä, joiden tulee pitää huolta toinen toisistamme :)
Tähän huoltapitävään yhteyteen meitä kutsutaan. Kantamaan toistemme kuormia. Itkemään itkevien kanssa ja jakamaan huolet ja ilot.
Pidetään huolta toisistamme ja ystävät: Ollaan jotakin mieltä asioista! Joskus myös eri mieltä, jos syytä on. Toista saa kai nuhdellakin jos kokee hänen toimivan vahingoksi itselleen tai toisille.
Siunattua vuotta 2010!
Pidetään yhtä!