"Kuinka ihmiset saattavat nähdä ihan kaiken niin synkkänä?" Täydellistä onnellisuutta ei voi kokea, jos ei ole kokenut täydellistä synkkyyttä. (rasmusmuuten.... synkkyys=angstin kansankielinen nimitys)

Sitäpaitsi... Pahoittelen jos tästä tulee asiaton viesti. Se ei ole tarkoitus.

Sitäpaitsi. Elämä on synkkää. En voi sanoa rakastavani totuuden kieltämistä, joten en kiellä sitä. Toisekseen, ihmisten kanssa ei pysytä väleissä vain toteamalla: "nyt mä haluan pysyä tuon kanssa väleissä". Ja sen takia rakkauteen kyynisesti suhtautuminen ei ole maailman helpoin asia. (toivon myös ymmärtäneeni mitä kyyninen meinaa.)

Ettänäin. Sanni lupasi joskus elokuussa pistää viestiä siitä, että muokkaa - komennosta olisi hyötyä blogikommenteissa. Mitään uutta tietoa siitä projektista?

Ei ole asiat paljoa muuttuneet.
Tuon voi vielä hyvin allekirjoittaa.
t. KunnCSI

"Paljon turhaa pelkoa syntyy väsymyksessä ja yksinäisyydessä."

Mutta on olemassa myös pelkoa, joka ei ole turhaa tai synny turhassa. On olemassa väsymystä, jolleka ei voi mitään.

Yksinäisyys on kummallinen juttu. Vaikka ympärillä olisi ihmisiä, voi silti tuntea itsensä yksinäiseksi. Se sisältä nouseva maailman vaikeuden ja suuruuden tunne ottaa kiinni ja eristää muista. Laittaa seinän tai vaan verhon itsesi ja muiden välille. Silloin tuntee olevansa yksin, eikä tämäkkän ole turha tai synny turhasta.

Ja anteeksi mun tyhmät blogini jos olen kirjoittanut jotain tyhmää. Lopetan.

"Ole oma itsesi"
Siinä ehkä koko tekstin mun mielestä merkittävin kohta. Se, mitä yritän koko ajan. Joka on jatkuvasti työn alla. Ehkä jonain päivänä, ehkä jonain kauniina päivänä mä osaan hymyillä omana itsenäni. Ja koko ajan osaan paremmin ja paremmin. Srk-jutskat antaa hirveesti voimaa, ne on osa arkea ja silti sellanen suuri valopilkku, kuin juhla olis.
Maailmassa on paljon särkyneitä unelmia, se on totta. Särkyneistä palasista vois silti koota uuden, ehjän kuvan, jos vaan yrittäis. Jos joku olis auttamassa. Yksin ei kukaan löydä kaikkia palasia, mut sit kun ne löytyy (mielellään hyvän ystävän, tai muutamankin avustamana), voi sitä riemua.

Mä en ole unohtanut maailman kauneutta. Ei sitä ole helppo unohtaa. Pienen lapsen hymystä heijastuu se kaikki - kaikki kaunis, se, millaisena mä luulen Jumalan näkevän tän maailman. Samalla tavalla pienen vauvan itkiessä voi tuntea sen maailman pahuuden, joka on tyynnyteltävissä hetkeksi mutta kohta se taas sieltä tulee. Elämä on kyyneleitä, eikä sille voi mitään. Silti kiitän Jumalaa ystävistä, maailmasta, kauneudesta. Kiitän ihmisistä jotka kuuntelevat ja ovat kärsivällisiä. Rukoilen heidän puolestaan. Rukoilen, että jokainen löytäisi sen kauneuden, koska siellä se on.

Ohops. Tulipa taas tämmöinen hälpätipälpäti -juttu. :D No, sellanenhan mä oon. Ylipuhelias.