Hyper ennen leiriä

Katson kelloa tuhannetta kertaa - ei, se ei vieläkään ole tarpeeksi.

Tarpeeksi siihen, että voisi hyppiä ulko-ovella jälleen ylipakatut laukut seurana hoputtaa vanhempia lähtemään jo.

Nuorten leiri tänä viikonloppuna heti joulujuhlan jälkeen, ja minä meinaan revetä liitoksistani.

Kello on 16:37 ja tiedän, että jos pääsen autolla me lähdemme 17:50, jos en pääse autolla, niin olen pulassa - joudunn nimittäin siinä tapauksessa raahaamaan rinkkani ja kangaskassini meiltä Nestorille.

Matka ja sen taittaminen eivät nyt ole se pääasia, vaan tämä tuskaa tuottava odottaminen.

Jonkin luultavasti upean kokemuksen odottaminen on tuskaisaa puuhaa - varsinkin, jos ei ole mitään tekemistä. Yleensä silloin istahdan koneen ääreen ja tuijotan monitoria tietämättä, että mitä minä nyt tässä koneella teen. Tämä vain usein lisää tuskaa. Miksei aika voi vain liitää siivillä, kuten se arvattavasti tekee tulevalla leirillä.

Onko tällä odottamisella jokin merkitys?

Jotain ylimalkaista?

No en tiedä, mutta sainpahan tällä kirjoituksella kulutettua 28 minuuttia.