Mikä sai sinut lähtemään Inttiin ylipäätään? Mikä toimi motivaattorina? Itse aikoinani valitsin humaanisemman vaihtoehdon, siviilipalveluksen ... johtuen omasta vakaumusestani. Aina ei tietenkään ole liian myöhäistä vaihtaa. ^^

Niin, kyllähän toi intti on monella tapaa vedenjakaja. Moni asia näyttäytyy ihan toisena sen jälkeen.

Kyllä sitä melko usein tuli pohdittua että onko siinä mitään järkeä. Sen vastapainona olivat sitten nuo blogissasi hyvin esille tulleet kahdenlaiset hyvänolon tunteet. Ne, mitkä vain tulevat jostain, kukaan ei tiedä miksi eikä mistä. Tulee vaan hyvä tai huvittunut olo. Usein juuri kuvaillun kaltaisina hetkinä. Silloin kun voi kliseisesti vaan itkeä tai nauraa, niin kuitenkin yllättävän usein tuli naurettua. Ainakin sisäisesti. Se toinen tyyppi on sitten se tupa- ja joukkuekavereiden välinen yhteishenki, se lämmin makuupussi metsäleirillä tai taisteluvanukkaan ahniinihana maku. Silloin tuntuu että elämä voittaa, jo toista kliseistä fraasia käyttäen.

Kaikella kunnioituksella (no, ei ihan kaikella) valtaosaa Suomen sotilashenkilöitä kohtaan, intti opetti myös sen, kuinka hienoa on kohdata ihmisiä nimenomaan ihmisenä. Kylmä ja hierarkinen arvojärjestelmä pakottaa ihmiset pokkuroimaan typeränä muutaman kulmaraudan tai ruusukkeen kiiltäessä vastaantulijan kauluksessa tai rinnassa. Ketään ei velvoiteta olemaan mukava, se on vain plussaa, jos sitäkään. Se jotenkin tuo esille sen voiman mitä ihmisten kohtaamisissa todella on, kun se on aitoa.

Intti opettaa myös arvostamaan avarakatseisuutta ja pyytetöntä toisen hyväksi toimimista ja kuuntelemista. Miksikö? No juuri siksi että kyseisiä asioita ei vaadita Yleisessä Palvelusohjesäännössä tai muissa ohjeissa. Tämä taas tarkoittaa että pelottavan moni antaa niiden olla. Silloin nousevat esille ne, jotka kuuntelevat sydäntään (järkyttävä klisee nro.3 ) ja se lämmittää mieltä.

Se sitten että ovatko nuo kokemukset kaiken sen, kansankielellä sanottuna, paskan arvoisia? Onko järkevää ajaa itsensä fysiikan ja ennen kaikkea henkisen kestokyvyn ja järjettömyyden sietokyvyn äärirajoille löytääkseen itsestään ja toisista arkisia asioita, joita ei ole ennen osannut arvostaa? Muitakin teitä olisi tarjolla tämänpäivän Suomessa. Nostalgiahöyryisenä reserviläisenä voin sanoa että en ainakaan itse ole katunut (okei, mulla oikea intti kesti kaksi kuukautta, sen jälkeen palvelukseni poikkesi aika paljon normivarusmiehen arjesta) päätöstäni.

Muitakaan vaihtoehtoja en halveksi, sillä kuten edellisessä viestissä todettiin, inttiin menemistä TÄYTYY pohtia eettisenä valintana. Ei intti ole pohjimmiltaan vain yksittäisen ihmisen matka itseensä. Mitä minulle (kristittynä ihmisenä!) tarkoittaa se että palvelen väkivaltaan perustuvassa organisaatiossa? Siihen moni vastaa eri tavalla, ja kaikeksi onneksi hyvä niin. Se osoittaa että omatoiminen ajattelu ei ole maastamme kuollut. Toisin kuin voisi erehtyä luulemaan, jos pyörii esimerkiksi sillä saarella, josta Sampan viimeisin blogi kertoo...

Tsemppiä ja siunausta Samppa ja muut alokkaat! Ilon kautta hetki kerrallaan. Huomispäivä pitää kyllä itsestään huolen ja nolla on vääjäämätön luku.