Lokakuussa tuli vuosi täyteen taiwanilaista elämää. Kulunut vuosi lienee yksi vaiherikkaimista elämäni vuosista. Monelle olen myös todennut, että en ole ollut näin onnellinen sitten huolettomien lapsuusvuosien. Kiitollisuudella katselen taaksepäin ja toiveikkain mielin tulevaan. Irrottautuminen tutusta kolmenkympin(kriisin) kynnyksellä on ollut minulle juuri sopivaa. Vuoden aikana olen oppinut paljon uutta, enkä vähiten itsestäni, sekä työstänyt pois mielestä vanhaa, jo elettyä. Minun piti lähteä kauas kotoa päästäkseni lähelle itseäni – ja oppiakseni tuntemaan paremmin Taivaallisen Isän rakkautta.

 

Te ystäväni, jotka tunnette minut ja menneen elämäni, luullakseni yhdytte riemuuni tästä uudesta alusta, jonka olen saanut. Jumalalle kiitos! Tunnen itseni uudestisyntyneeksi, olen saanut aloittaa alusta. Puhdas pöytä on tarjolla, koska olen saanut jättää itseni, elämäni vaiheet – myös epäonnistumiseni ja harharetket Jeesukselle. Olen saanut olla Jumalan hoidossa jo vuosia, mutta vasta tultuani Taiwaniin olen uskaltanut antautua Jumalalle kaikkineni ja astua vapauteen. Tahdon antaa Jumalan hallita kaikkea elämässäni. Menneisyyteni ei kuulu enää minulle. Kuten ei nykyisyys tai tulevakaan. Enää en elä minä vaan Kristus elää minussa, kuten Paavali todistaa. Mikä helpotus ja riemu!

 

Usein uuden aloittaminen vaatii luopumista vanhasta. Minun kohdallani tämä tarkoitti tavallista totaalisempaa muutosta. Ei riittänyt vain maisemanvaihdos, vaan ympäröivä kieli ja kulttuuri vaihtui myös. Tämä vuosi on opettanut luopumista ulkonaisista “oljenkorjista” ja luottamaan Jumalaan, joka on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Olen myös alkanut ymmärtämään, että ne asiat elämässäni, jotka eivät ole Jumalan mielen mukaisia, eivät kestä koettelemuksissa. Turhia ovat itsekkäät pyrkimykset ja oman tahdon oikut. Tulo Taiwaniin riisui elämäni monesta haitallisesta ja turhasta, johon sydämeni oli kiintynyt.

 

Tässä elämän “riisuutumisprosessissa” minulle ovat tulleet läheisiksi Martti Lutherin sanat, jotka luin ensimmäisen kerran lähetyskurssilla valmistautuessani tälle pitkälle retkelle kaukoitään: “Ole sinä Jumalaapelkäävä ja ajattele: Herra, asia on sinun, minä en tahdo sitä omistaa, ellen tiedä, että tulet sen minulle suomaan; menköön mikä menee, ole sinä vain minun Jumalani.”       

Ensimmäiset neljä Taiwanissa oloni kuukautta olivat hankalimmat, alkukankeutta varmaan. Kielitaidottomuus teki asioiden hoitamisesta vaikeaa. Oli työn takana tutustua ihmisiin ja saada ystäviä. Tiedän, että monet teistä rukoilivat tuolloin minun puolestani, ja haluan kiittää teitä sydämeni pohjasta. Olen onnellinen, että löysin tieni englanninkieliseen seurakuntaan, jossa saatoin kommunikoida englanniksi. Vähitellen ystävyyssuhteita alkoi syntymään ja nyt ympärilläni onkin ja kokonainen yhteisö, lukuisa joukko rakkaita samanhenkisiä ystäviä. Kuinka tärkeää onkaan olla hyväksytty ja puolestaan osoittaa välittämistä ja huolenpitoa muista. Joukossa ja yhteisessä rukouksessa on voimaa.

 

Asiat elämässäni alkoivat hiljalleen muuttua sen jälkeen, kun viime maaliskuussa kerroin seurakunnassani, että tunnen itseni kamalan yksinäiseksi. Korviini myös kantautui noihin aikoihin viestejä monien muiden ulkomaalaisten samanlaisista tuntemuksista. Kaohsiung on suuri ja kiireinen kaupunki, johon yksinäinen hukkuu helposti jälkeä jättämättä. Kiinalainen elämäntapa on sidottu perhe- ja sukuyhteisöihin, jonka sisäinen huolenpito on hyvin tiivistä, mutta ulkopuolisten kohtelu – ulkokohtaisen kohteliasuuden ja ystävällisyyden lisäksi – on melko etäistä tai jopa välinpitämätöntä. Ymmärtäähän sen, kullakin on omat huolensa.

 

Monella ulkomaalaisella ei kielitaitokaan riitä yhteyksien luomiseen taiwanilaisiin. Ajattelin tuolloin alkuvuodesta, kuinka hullua on, että monet kaltaiseni istuvat illat pitkät yksinäisinä omassa kotonaan ja seinän takana saattaa masentua toinen yhtä yksinäinen. Päätin ottaa asian puheeksi raamattusolussamme ja miettiä yhdessä, kuinka voisimme oikeasti alkaa elämään kuten perheenjäsenet ainakin, sitähän me olemme, sisaria ja veljiä Kristuksessa. Jos yksi kärsii, se tuntuu meissä jokaisessa. Jos ei tunnu, niin epäilen, että silloin myös rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä – Jumalan Hengen hedelmät eivät saa tilaa ja kasvualustaa meissä. Se on jokaisen vahinko. Yksinäinen puu ei pala, sanotaan. Tämä lienee totta niin Taiwanissa kuin siellä Suomessakin.

 

Kiitos siis rukouksistanne, jotka ovat auttaneet minua löytämään tieni ihmisten sydämiin ja samoin elämääni on siunaantunut sellaisia rakkaita ja uskollisia ystäviä, jotka haluavat jäädä myös minun rinnalleni, he surevat ja iloitsevat kanssani. Se on ihmeellistä. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Suurin niistä on rakkaus. Se on totta, se on ihanaa. Kuvassa hymyilevät raamattusolumme veljet ja sisaret.