Gledys on 9-vuotias kuulovammainen tyttö.

Hän syntyi huonokuuloiseksi, mutta jos perheellä olisi ollut varaa viedä hänet vauvana hoitoon, olisi hän voinut saada kuulonsa takaisin. 
Näin ei kuitenkaan käynyt. Niinpä Gledys oli jo tottunut siihen, että kaikki, ihmiset, jotka yrittivät puhua hänelle, joutuivat huutamaan suoraan hänen parempaan korvaansa, jotta hän kuulisi edes jotakin. Hänen perheensä oli tottunut hänen merkilliseen ja kovaääniseen tapaansa puhua, eikä kukaan ajatellut asiaa sen enempää. Koulussa meni huonosti, sillä Gledys ei kuullut, mitä opettaja puhui. Toiset lapset taas pelkäsivät häntä hänen kummallisen puhetapansa takia. Lopulta Gledysin piti jättää koulu kesken.

Sitten Gledysin kotikulmilla aloitettiin luterilaisen seurakunnan toimintaa. Se tarkoitti sitä, että muutamat ulkomaalaisen näköiset ihmiset, kuulemma suomalaisia lähetystyöntekijöitä ja venezuelalainen pappi vaimoineen, alkoivat kierrellä alueen kodeissa. He puhuivat Jumalasta ja kutsuivat lapsia kerhoihin, naisia naistenpiiriin ja kokonaisia perheitä terveystarkastuksiin. Gledyskin halusi mennä kerhoon, mutta aluksi kaikkia pelotti mennä mukaan noiden tuntemattomien touhuihin.

Kun seurakunnan toiminta vähä vähältä vakiintui ja kaikki tajusivat, ettei kyseessä ollutkaan mikään pahantekijäjoukko, sai Gledyskin luvan mennä mukaan lasten kerhoon. Siellä olivatkin jo melkein kaikki naapuruston lapset!

Suomalainen sairaanhoitaja huomasi heti, että Gledys voisi kuulla lähes normaalisti, jos saisi oikean kuulolaitteen. Sellaiset ovat kuitenkin Venezuelassa kamalan kalliita, eikä Gledysin perheellä olisi ikinä varaa moiseen. Jo pelkästään korvalääkärillä käynti maksaisi monen kuukauden ruokarahat, joten Gledysin äiti ei ollut lainkaan innostunut asiasta.

Seurakunnan työntekijät jatkoivat kuitenkin sinnikkäästi asian eteenpäin viemistä. He saivat kerätyksi ulkomailta lahjoituksia ja löysivät sellaisen kuulolaitekaupan, joka vielä laski hintaa ”hyvän asian vuoksi”, ja niinpä lopulta koitti se päivä, jolloin Gledys sai sovittaa ensimmäistä kertaa kuulolaitetta. Aluksi hän itki säikähdyksestä, sillä hän kuuli nyt kaikenlaisia outoja ääniä, joita hän ei ollut aikaisemmin koskaan kuullut: autojen hurinaa kadulta, papukaijan pajatusta, musiikkia radiosta, monen puhuvan ihmisen ääniä yhtä aikaa… ja semmoinen voi tuntua yhtäkkiä hyvin pelottavalta kenestä tahansa.

Nyt, kuukausien harjoittelun jälkeen Gledys osaa ottaa jo ilon irti kuulolaitteestaan. Hänestä on ihanaa kuunnella ihan mitä tahansa. Hänen puheensa on parantunut paljon, sillä nyt hän kuulee kuulolaitteen avulla paitsi muiden puhumat sanat kokonaisina myös oman äänensä sanoja toistaessaan. Lisäksi Gledys haaveilee aloittavansa koulunkäynnin uudelleen ensi lukuvuoden alusta.

Katinka Käyhkö


Ihanko totta, toim. Pirjo Lehtonen-Inkinen, Pirjo Myllärniemi,
Suomen Lähetysseura, Saarijärvi 2004